I got a one track mind

Välillä oikeen ahdistaa ja ärsyttää se, että mun ajatukset pyörii vaan sen opiskelun ympärillä. Nytkin mulla on kesäloma (jos töitä ei lasketa...) ja mä vaan odotan, että koska voin aloittaa lukemisen! Vaikka mulla on hirveä kissanpentukuume, niin jotenkin lukeminen vyöryy mun ajatuksissa jopa niiden suloisten karvapalleroiden ohi. Myös muutto on sellainen, mitä odotan hirveästi. Ahdistaa jotenkin, etten oo tehny muka mitään hyödyllistä kesällä. Vaikka oon ollu töissä pääsykokeista asti ja laittanu rahaa säästöön kämppää varten, silti tuntuu, että oon jotenkin saamaton. Lasken nyt jo päiviä siihen, että PÄÄSEN aloittamaan lukemisen ja odotan ihan kikseissä avoimen kursseja, joihin en ole vielä edes ilmoittautunut. Ahdistaa sekin, etten voi vielä ilmottautua vaikka haluaisin, argh!

Muut mun kaverit, jotka ei päässy kouluun, tuntuu ottavan välivuoden paljon rennommin, ja ne ajattelee sen mahdollisuutena tehdä jotain muuta; tienata rahaa tai matkustella näin esimerkkeinä. Musta vaan tuntuu, että tällainen luppovuosi vaan hidastaa mun tahtia, opiskelua, valmistumista, ihan kaikkea. Pitäis jotenkin osata elää enemmän tässä hetkessä, eikä vatvoa niin paljon sitä, että mitä jos en pääse ens keväänäkään psykaan tai edes teologiaan. Jonkun pitäis ravistella mua ja sanoa, että nyt järki käteen akka, et oo edes alottanu lukemista! Menee hermo omaan jossitteluun.

Mä en vaan jotenkin osaa ottaa rennosti ton opiskelun ja lukemisen suhteen; ihan ku se olis mulle pakkomielle. Mut toisaalta on taas sanottu, että sen vähän pitäiskin olla, jos OIKEESTI tahtoo sisään. Multa ei ainakaan sitä tahtoa puutu. :D Pakko yrittää vielä änkeä sinne vaikeimpaan paikkaan. Toisaalta Tampere olis turvallisempi, täällä on kaikki kaverit, perhe ja tutut ympyrät. Jotenkin pääkaupunkiseutu tuntuu tällaiselle pöndeläiselle liian isolta paikalta. Toisaalta taas koen itteni hirmu rohkeeks, että uskallan lähteä sinne periaatteessa yksin, vaikka onhan kihlattu siellä ja sen perhe ja kaverit, mut mä en oikeestaan ite tunne sieltä ketään.

Lähetin tänään sähköpostia mun tuloksista ja arviointiperusteista ja niiden pitäis saapua mulle sitten postissa tässä joskus. Pakko oli ne hankkia vaikka maksoikin kympin, mutta haluan todellakin tietää, missä mokasin. Pystyn sitten keskittymään niihin kohtiin ja oppimaan virheistäni.

No sex...must learn math!

Mä en edes yläasteella ollu mikään lukutoukka. Mun ei ollu tarkoitus ees mennä lukioon, mun porukat ei ollu käyny lukioo eikä isovanhemmat. Olin siis aikalailla eka lähisuvusta joka sai sen valkoisen lätsän. :D Oon siitä aika ylpeä, että sain rämmittyä sen lukion kunnialla läpi suht hyvin arvosanoin, vaikka mua ei kukaan oikeen osannu enää auttaa jossain fysiikan laskuissa. Jos minä, joka kirosi paikkakuntani lukion alimpaan helvettiin kun jouduin sinne, kirjoitti yhden viime kevään Suomen parhaista terveystiedon reaaleista, niin mulla on aika jees mahikset päästä jopa yliopistoon.

Lukion ekalla ja tokalla mun ei ollu ees tarkoitus hakea yliopistoon. Olin ajatellut jotain journalistialaa AMK:ssa. Äitini alkoi opiskella pari-kolme vuotta sitten Helsingin yliopistossa käsityön opettajaksi, joten se saattoi ehkä vaikuttaa siihen, että jatko-opiskelupaikka vaihtui. Toisaalta havahduin itsekin siihen, että NAUTIN lukemisesta, uuden oppimisesta, sen mahdottomalta tuntuvan matikan laskun ratkaisemisesta... Ajattelin, että mun into ja sisäinen taipumus lukemiseen menisi jotenkin hukkaan jos en hakisi yliopistoon. Nyt ajattelen, että haluaisin ehkä lukea jopa tohtoriksi asti. Mulla on välillä kamala lovehate-suhde tohon lukemiseen. Inhoan sitä, kun en  osaa, haluan paiskata kirjat seinään ja hetken päästä rakastan sitä, kun onnistun, voisin jopa nukkua kirja kainalossa.

Kirjoitin viime keväänä matikan kaikki kaavat post-it-lapuille, jotka lätkäisin vessan seinään.

Vaikka välillä musta tuntuu, että pystyn ihan mihin vaan maan ja taivaan välillä, niin silti tulee välillä niitä hetkiä, kun tuntee ittensä aivottomaksi luuseriksi, kun ei päässyt kouluun. Mä TIEDÄN, ettei siinä ole mitään hävettävää tai noloa, jos ei pääse lukee psykaa, mut jotenkin tuntuu, että oon pettyny itteeni. En aio kuitenkaan sen alkaa masentaa ja viedä intoa lukemisesta, vaan koitan kääntää sen entistä lujemmaksi tahdonvoimaksi, jotta en epäonnistuisi ensi kerralla.

Ps. Koko teksti on varmaan tosi sekava ja hyppelee aiheesta toiseen, mutta halusin kirjoittaa nyt sitä mukaa, mitä ajatuksia mulle tulee mieleen.

Pps. Pitää vielä se mainita, että kun kerroin kihlatulleni, etten päässyt sisään, niin hän sanoi, että olen silti fiksuin ihminen kenet hän tuntee ja rakstaa mua siitä huolimatta. :) ♥ Tulee hyvä mieli siitä, että se jaksaa kannustaa vielä uudelleen, vaikka se uskokin sokeesti mun sisäänpääsyyn jo ekalla kerralla huomattavasti enemmän kuin mä ite.


Päättäväisyydellä,
Embe