No, I'm not a failure, I got something to prove

Iltavuorolainen täällä hei! Tänään lähti viimeinen työviikko käyntiin, viimeinen vuoro ennen lukulomaa on sunnuntaina. Mä oon hypettänyt tota lomaa jo varmaan kuukauden, ihanaa päästä keskittymään vain ja ainoastaan pääsykoehommiin (muutamia avoimen juttuja lukuunotammatta), eikä tarvi vaivata päätään sillä, että onko työvaatteet pesty. Mulla on tässä onneks vielä hyvin aikaa kertailla parit jutut ennen artikkeleita, joten voin laskea vain muutamia tehtäviä päivässä artikkelien lomassa. Ajattelin kuitenkin tehdä videopostauksen mun tän hetkisistä lukutekniikoista  / oppimisstrategioista ja kertoa myös, miten aion lähestyä artikkeleita. Joten jääköön lukujutut seuraavaan postaukseen, niistä saa varmaan paremmin tolkkuakin videon muodossa!

Sitten otsikkoon. Mä oon hirveästi miettinyt sitä, että mihin mä oikeastaan pyrin. Ensimmäisenä tavoitteena on tietenkin lukeutuminen sisäänpäässeiden joukkoon Helsinkiin ensi syksynä, mutta mitä sitten? Mä oon kamalan kiinnostunut näkemään, kuinka pitkälle mä oikeesti voin mennä ja mitä kaikkea mä voin psykan saralla saavuttaa. Voinko olla joskus psykologian tohtori? Asiantuntija? Nimi lukion oppikirjoissa? Mä en halua ajatella, etteikö se olis mahdollista. Laulajaa musta ei sais millään, siihen en voi ite vaikuttaa, millainen kiekaisu mun kurkusta pääsee, mutta tähän voin. Mä voin vaikuttaa mun omalla panostuksella ja tiedonjanolla siihen, mikä musta tulee "isona". Mä haluan pitää kaikki ovet psykan suhteen auki, en halua vielä päättää, mitä aion tehdä, kun Valvira on lailistanut mut.

kuva täältä

Tähän pohdiskeluun liitty kuitenkin myös epäonnistumisen pelko. Mä en halua olla taas hylättyjen joukossa. Mä haluan todistaa ennen kaikkea itselleni ja myös muille, että hitto, mä oikeesti pystyin tähän. Mä oikeesti pystyin saavuttamaan mun suurimman unelman ja päämäärän tällä hetkellä. Uskon vakaasti siihen, että mulla on kykyjä tälle alalle ja paljon annettavaa. Haluan näyttää olevani oikeesti hyvä sillä alalla, minkä valitsen, enkä myöhemmin kiroilla sitä, kuinka inhoan työtäni.  Mä en todellakaan tahtois 20 vuoden päästä ajattella, että miksi en yrittänyt niin kovasti, että olisin päässyt sisälle. Tää on sellainen asia, joka on pakko saada tehtyä, muuten varmaan moittisin laiskuuttani lopun ikääni.

kuva täältä

Oon koittanu nyt ajatella todennäköisyyden avulla sisäänpääsemistä. Koska Helsinkiinkin kuitenkin joka vuosi pääsee opiskelijoita, niin sinne ei ole mahdotonta päästä. Niin kauan kuin edes yksi opiskelija otetaan sisään, niin mulla ja kenellä tahansa muullakin on mahdollisuus päästä sinne. Tilanne on mahdoton vasta sitten, kun psykaan ei voisi edes hakea eli ketään ei otettaisi sisään. Mä koin ite kauhean valaistumisen, kun tajusin tän. Mulla on oikeesti mahdollisuuksia sisäänpääsyyn ja mä aion näyttää mun epäilevälle puolelle, että en oo luovuttaja.

kuva täältä

Ps. Pahoittelut hyvin sekavasta tekstistä, silmät alkaa mennä ristiin, joten olisi ehkä aika siirtyä unimaailmaan.

Päättäväisyydellä,
Embe