Mulla oli ehkä mielenkiintoisin junamatka ikinä. Tulin Helsingistä työhaastattelusta kotiinpäin ja lueskelin avoimen Psykiatria-tenttikirjaa (kyllä, tenttikirjaa, koska oon pakannu mun kaikki ei-opiskelukirjat jo laatikoihin). Toijalan jälkeen käytävän toisella puolella istuva mies kysyi multa: "Anteeks, opiskeletko sä psykiatriaa?". Vastasin aloittavani psykologian opinnot Helsingissä. Mies kertoi sairastaneensa skitsofreniaa 30-vuotiaasta asti. Mä olin varmaan ihan suu auki, että mitä ihmettä, voiko tällaista tapahtua aamupäivän intercityjunassa. Mies kertoi siinä sitten runoilustaan, shakinpeluustaan ja on tehnyt lyhytelokuvankin skitsofreniasta, joka esitetään Helsingissä Mielenterveysmessuilla marraskuussa. Haastattelukin on tulossa Seuraan elokuussa.
Musta oli ihan uskomatonta, että ihminen kertoi noin avoimesta sairaudestaan, joka usein leimaa koko ihmisen. Sanoinkin moneen otteeseen, että musta on ihan mahtavaa, että on lähtenyt kertomaan omaa tarinaansa, ja että ylipäätään puhuu skitsofreniasta, joka tuntuu vieläkin olevan tabu. Mun mielestä tuollainen avoimuus on avain siihen, että mielenterveyden häiriöistä voidaan puhua kuin mistä tahansa sairauksista. Eikö oliskin huippua, jos skitsofreniaan (tai mihin tahansa muuhun) voitaisiin suhteutua kuin vaikkapa diabetekseen? Mitä mieltä te ootte?
Huomasin kyllä taas, että oon varmaankin löytänyt oman alani, sen verran pärisin vielä autossakin, kun ajoin junalta kotiin. Tiettyhän vieraiden juttuihin pitää suhtautua varauksella, mutta jos toinen kertoo lääkityksensä vaikutuksesta dopamiiniaineenvaihduntaan, niin kyllä ihminen mun mielestä tietää, mistä puhuu. Vai olenko mä naiivi, kun kuuntelin ihan innoissani miehen juttuja ja uskoin niitä?
Sen verran tuosta työhaastattelusta voisin sanoa, että sain työpaikan Helsingistä, ja mut koulutetaan syksyllä vuoropäälliköksi. :)
Embe
Ehdottomasti hyvä, jos keskustelu mielenterveyshäiriöistä avautuisi enemmän ja häpeäleima poistuisi. Saisi moni sellainenkin apua, joka ei nyt sitä kehtaa hakea vaikka tarvitsisi. Tuli mieleen tuosta skitsofreniasta, että voisiko olla jopa niinpäin, että tuollaisesta vakavasta häiriöstä on helpompi kertoa avoimesti, koska siinä on selvää, että aivojen kemia on pielessä eikä ihminen voi itse siihen vaikuttaa. Sen sijaan joku ylenpalttinen mustasukkaisuus tai vainoharhaisuus saatetaan tulkita herkemmin ihmisen omaksi syyksi. Tällaista ihmistä voidaan pitää jopa helpommin "hulluna", kun taas skitsofreenikko katsotaan sairaaksi. Ei minulla tästä asiasta mitään tutkimustietoa ole, tuli vain tällainen ajatus mieleen.
VastaaPoistaTosi mielenkiintoinen kommentti! Musta tuntuu, että asiaan perehtymättömät saattaa ajatella, että "hullu mikä hullu", koska eivät tiedä häiriön takana olevista geneettisistä tekijöistä. Munkin mielestä olis hyvä korostaa enemmän aivojen kemiaa sairauden taustalla kuin "outoa käytöstä", johon myös aivojen kemia loppupeleissä vaikuttaa.
PoistaVarmaan mies puhui ihan totta. Hieman jäi hämäämään, että 30 vuotiaasta asti. Jos skitsofrenia ei puhkea ennen 30 ikävuotta sen puhkeamistodennäköisyys jatkossa on lähellä nollaa. Ehkä se oli hänellä diagnosoitu 30 vuotiaana.
VastaaPoistaIlmeisesti ensimmäinen psykoosi tuli 30-vuotiaana. Kertoi myös, että hänellä oli diagnosoitu erilaistumaton skitsofrenia (F20.3). Veikkaisin myös, että diagnoosi on annettu vasta tämän ekan psykkosin jälkeen.
PoistaItse olen ymmärtänyt psykiatrian kirjallisuuden perusteella, että skitsofreniaan voi sairastua minkä ikäisenä tahansa, ei siis iästä riippuvaista vaikkakin yleisempää että siihen sairastutaan jo nuoremmalla iällä.
VastaaPoista