Success is the ability to go from one failure to another with no loss of enthusiasm. – Winston Churchill

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Oikeudenkäynnissä heränneitä ajatuksia

Moikka! Päätin tulla kertomaan teille aiheesta, joka jäi kaivelemaan mua tänään olleen oikeudenkäynnin jälkeen. Olin siis katsomassa muutaman tunnin kestänyttä tapon ja varkauden käsittelyä. Tapaus oli mielenkiintoinen, kun näki prosessin alusta loppuun ja pääsin näkemään myös, miten käytännössä menetellään jos todistamaan on tulossa pelkäävä henkilö. Yritin pitää mielessä asioita, joita olen oikeudenkäyntien etenemisestä oppinut ja koitin keskittyä myös siihen, millaisia kysymyksiä siellä kysytään. Olen siis aiemminkin käynyt seuraamassa muutamaa oikeudenkäyntiä, mutta tämä oli ehdottomasti antoisin. Tapaus oli lyhyesti sellainen, että vastaaja A oli viinaspäissään puukottanut kaveriaan ja ei muista tapauksesta mitään. Tapahtuman jälkeisenä aamuna hän meni vastaaja B:n luokse ja he hakivat vainajan kotoa tämän tavaroita aikeissa myydä ne. Henkirikos oli tehty aikas silmitöntä väkivaltaa käyttäen, mutta nimikkeenä oli kuitenkin tappo, koska teko ei ollut suunniteltu. Vastaaja A ei halunnut mielentilatutkimusta ja omien sanojensa mukaan "kantaa täysin vastuun teoistaan". Hän siis myönsi molemmat syytteen ja rangaistukseksi tuli 9,5 vuotta vankeutta. Vastaaja B sai sakkoa.

Erityisesti tämän vastaaja A:n tilanne jäi mietityttämään mua. Hänellä oli taustallaan huume- ja alkoholiongelmaa sekä aikaisempia tuomioita lähinnä pahoinpitelyistä. Omien sanojensa mukaan viina ei sovi hänelle. Ikää oli kuitenkin jo yli 40 vuotta ja mä vaan mietin jo siellä oikeudenkäynnissä, että missä vaiheessa elämä on suistunut tuolla tavalla raiteiltaan, että päätyy tappamaan oman ystävänsä (vaikkakin humalassa, missä tilanteessa melkein kaikki suomalaiset tekevät henkirikoksen siinä tilassa)? Kuinka aikaisin tuollainen riski on mahdollista huomata ja missä vaiheessa elämänsuuntaan pystyy vielä vaikuttumaan? Ja joo, kyllähän hänenkin ikäiseen pystyisi ehkä vielä vaikuttamaan, mutta se on varmasti huomattavasti helpompaa ohjata pilveä polttelevaa ja näpistelevää 15-vuotiasta parempaan suuntaan. Mitkä voisivat olla niitä korjaavia tekijöitä jos vaikka lapsuus on alkanut huonoissa olosuhteissa? Hirveesti heräsi tästä tapauksesta kysymyksiä!

Tajusin myös, että tämä on se teema, johon haluaisin tulevaisuudessa keskittyä ja jonka parissa työskennellä. Aihe on mielestäni tosi tärkeä sen takia, että yleensä ongelmat kasaantuu tietyille yksilöille ja he kuormittavat sitten esim. oikeussysteemiä paljon. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kaikenlaisten kustannusten vähentämisestä, vaan mun mielestä jo pelkästään se, että riskissä olevan ihmisen elämänsuunta muuttuu parempaan päin, on palkitsevaa itsessään, etenkin jos on voinut vaikuttaa muutokseen. Nyt täytyisikin tutkia enemmän sitä, että mitkä ovat niitä korjaavia/suojaavia tekijöitä, jotka estävät ihmistä liukumasta rikolliselle tielle.

Tuntuu siltä, että mun kiinnostuksen kohteet fokusoituvat koko ajan. Voisi ajatella, että kun ekan kerran kiinnostuin ympäripyöreästi "ihmisten auttamisesta" yläasteella, niin se ajatus oli sellainen rosoinen kivimöykky, joka on pikkuhiljaa tiivistynyt kirkkaammaksi ja hiotummaksi timantiksi (okei, tää oli tosi kliseistä). Oon vaan niin kiitollinen siitä, että oon saanut mahdollisuuden opiskella rakastamaani alaa ja mulla on koko (työ)maailma auki edessäni mahdollisuuksia pursuten. Nyt pitäisi vain tietää, mihin kaikkeen tarttua! :)


Elämän upeutta (taas) fiilistellen,
Embe

23 kommenttia:

  1. Todella tärkeitä asioita pohdiskelet. Ennaltaehkäisevä työ on päivän sana, on hienoa että sitä aletaan ottaa yhä enemmän vakavissaan. Toisaalta ei siis tarvitse odottaa sinnekään, jossa 15-vuotias polttelee pilveä ja näpistelee, vaan perheitä voi tukea jo aiemmin, ennen ongelmien syntymistä, matalalla kynnyksellä.

    Ihana lukea, että olet noin innoissasi, paljon tsemppiä sulle! :)

    VastaaPoista
  2. Jatkan vielä, että on mielenkiintoista se, kuinka pienillä lapsilla on teetetty työmuistia kehittäviä harjoituksia, ja tämän on todettu jossain määrin vähentävän ongelmakäyttäytymistä myöhemmin. Työmuistin kapasiteetti kun on yhteydessä toiminnanohjaukseen ja toiminnanohjaus yhteydessä ongelmakäyttäytymiseen.

    Samoin viimeksi neuvolassa saimme käteen lapun perhetyöstä, josta neuvolan täti painotti, että ei ole sosiaalityötä, on tarkoitettu tavallisille perheille. Hienoa, että tälläisiä alkaa tulla, että niihin oikeasti laitetaan resursseja. Pienikin apu jossakin stressaavassa tilanteessa voi välttää ongelmien kasautumista. Vielähän ne resurssit on sen verran vähäisiä, että ihan helposti ei saa matalankaan kynnyksen apua, mutta peukut pystyssä, että tulevaisuudessa saisi helpommin. :)

    VastaaPoista
  3. Hei! Tämä on vähän aiheen vierestä. Olen aloittamassa toista vuotta ja olen aika hukassa kurssivalintojeni kanssa. Haluaisin työskennellä terapeuttina, mieluiten kognitiivisessa terapiassa. Mitä ylimääräisiä kursseja minun kannattaisi ottaa? Entä onko jostain sivuaineesta hyötyä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai sä psykan opiskelijana tiedät, ettei psykologin koulutus automaattisesti oikeuta terapeutin työhön (vai tarkoititko kliinistä psykologia esim. psykiatrian polilla?) jos nyt puhutaan siis psykoterapeutin työstä, johon on erillinen koulutus, mihin vaatimuksena on psykologian perus- ja aineopintoja, jotka tulet käymään joka tapauksessa, jos psykologian kandiin tähtäät. Niiden lisäksi on erillinen kurssi jonka nimi on psykoterapia, jossa käydään mm. lainsäädäntöä. Kognitiivista psykaa tulee aineopinnoissa lisää, mutta varsinaiset kognitiiviset terapiatekniikat tulevat sitten psykoterapeuttikoulutuksessa, johon voit hakea vasta kun olet työskennellyt mielenterveyspuolella pari vuotta maisteriksi valmistuttuasi. Koulutus on maksullinen ja sinun täytyy käydä myös omakohtaista terapiaa muistaakseni ensimmäisen tason kohdalla 250h. Terapeuttitasoja on kolme vai olikohan nykyisin vain kaksi, mutta ne ovat erityistaso, ylempi erityistaso ja vaativa erityistaso. Yliopistolla on niitä henkilöitä, joilta voit mennä kysymään hopsiin apuja ainevalintoihin jne. ;)

      Poista
  4. Hei, voisitko auttaa? En löydä mistään tietoa, että paljonko pitää suorittaa avoimessa psykologian opintoja, jotta pääsykokeessa tarvitsee tehdä vain matikka osuus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, en ole Embe, mutta vastauksena kysymykseesi, pelkän matematiikka-osuuden tekevät pääsykokeessa vain suoritettujen yliopisto-opintojen perusteella hakevat, eli he joilla jo on joko kandidaatin tai maisterin tutkinto suoritettuna. Avoimen yliopiston väylän kautta ei psykologiaan voi hakea toisin kuin esimerkiksi erityispedagogiikkaan.

      Poista
    2. Tieto kyllä löytyy Helsingin yliopiston sivuilta :) Kandin tai maisterin tutkinnon lisäksi (voi siis olla miltä tahansa yliopistoalalta) pitää olla suoritettuna psykologian perus- ja aineopintokokonaisuudet vähintään arvosanalla 3.

      Poista
  5. Anteeksi että on vähän aiheen vierestä, ei niinkään liity psykologian opiskeluun, mutta muuten psykologiaan. Olen miettinyt että voiko esim. lapsena saada jonkun trauman jos kokee tai näkee jotain esim. väkivaltaa tai seksualista hyväksikäyttöä ilman, että tuntee varsinaisesti oloaan siinä tilanteessa turvattomaksi? Voiko ihmisellä olla jokin trauma ilman, että tiedostaa sitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En näe, että olisi järkeä hakemalla hakea itselle (tai jollekulle) traumaa, jos kokee elämänsä hyväksi, kykenee hoitamaan normaaliin elämään kuuluvat asiat ja tulee tarpeeksi hyvin toimeen ihmisten kanssa. Me kaikki kohtaamme elämässämme rankkojakin asioita, jotka jättävät meihin jonkinlaisen jäljen, mutta jotka eivät kehity kuitenkaan psykopatologiaksi asti.

      Traumaa ei kuitenkaan tarvitse tiedostaa, jotta se voisi haitata elämää. Esimerkki tälläisestä lievemmästä päästä, ei siis psykopatologiasta, on esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde, jonka yksi ilmenemismuoto voi olla se, ettei halua tunnistaa kielteisiä tuntemuksia, vaan kokee kaiken ihan hyväksi. Tälläisessäkään tilanteessa ei mielestäni kannata lähteä tarkoituksella hakemaan itsestään mitään traumaa, ellei sitten jostain syystä itse sitä halua tai kohtaa vaikkapa ihmissuhteissaan aina samaa toistavia ongelmia.

      Perusperiaate näissä usein on "jos se haittaa omaa tai muiden elämää". Muuten kaikki on vain erilaisuutta, eikä ole tavoitteenakaan elää täydellistä haavoittumatonta elämää, vaan kolhuja ja jälkiä tulee aina.

      Poista
    2. Kiitos hyvästä vastauksesta. :) Niin toisaalta ei varmaan traumasta ole järkevää puhua jos se ei haittaa omaa elämää mitenkääna!

      Poista
  6. Mietiskelin sellasta, että miten psykologian alan ihmiset näkevät jonkun, jolla on ongelmia mielenterveydessä tai hankala elämäntilanne. Onko suhtautuminen sellainen tunnetasolla etäinen (tarkotan siis ilman myötäelämistä) "mielenkiintoinen tapaus"-tyylinen, vai voiko suhtautuminen silti olla empaattinen tai säälivä tms?

    En tarkoita, että voisi yleistää kaikkien alan ihmisten suhtautumisen samanlaiseksi, mutta onko tota ekaks kuvailtua ajattelua kuitenkin enemmän? Tai koetteko psykan opiskelijat/alalla työskentelevät ite, että teiän suhtautumisessa ois tapahtunut jotain muutoksia (millaisia?) psykologiaan syventymisen aikana/jälkeen?

    Ite koen, että psykologia ois mulle sopiva tiede ja pääaine (aineenopettajaksi aion, hain psykalle nyt keväällä ekaa kertaa), juurikin koska koen olevani tosi empaattinen, mikä toisaalta joskus aiheuttaa itsellekin surua yms jos kuulee jonkun hankalasta tilanteesta tai mielenterveysongelmista. Kuitenkin se auttaa ymmärtämään ihmisiä hyvin ja ehkä helpompi ymmärtää, miten joku asia voi vaikuttaa toisen elämään/ajatteluun. Toisaalta mietin, että onko tää mun ominaisuus sittenkään etu vaan ennemmin haitta, vai onko sillä edes merkitystä? Varmaan kuitenkin opiskelu muuttaa suhtautumista johonkin suuntaan. En kuitenkaan välttämättä haluaisi ns. karaistua toisten ongelmille. Koetteko alan opiskelijat/ammattilaiset, että tällaista voi tapahtua? Onko se hyvä vai huono asia, vai onko väliä? Vai onko suhtautuminen toisten ongelmiin kaikilla kuitenkin ihan omanlainen ja alan ihmisilläkin erilaisia laidasta laitaan?

    Sen lisäks, jos saisin vastauksia kysymyksiini, ois kiva kuulla kaikkien omia ajatuksia tästä aiheesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi mielenkiintoinen kysymys! En itse opiskele (ainakaan vielä) psykologiaa,joten en osaa vastata. Mut mielelläni kuulisin alan opiskelijoilta näkemyksiä asiasta :)

      Poista
  7. Minullakin psykologia on ollut toisen tutkinnon pitkä sivuaine, mutta nyt hain itse psykan puolelle jatkamaan. Eli vastaan tältä pohjalta. :)

    Mä ajattelen niin, että sääliä ei kukaan kaipaa. Se siis on mielestäni tärkeää, että jos esim. terapiatyötä tai vastaavaa tekisin tulevaisuudessa, niin en ajattele asiakastani ns. "autettavana tapauksena", jonka minä jotenkin nostan ylös tai jotakin muuta vastaavaa sellaista, misä ylennän itseni jonnekin korkeammalle. Haluan pystyä kohtaamaan asiakkaat jossain määrin tasavertaisena, ainoastaan vain ohjaavassa roolissa, jossa pyrin auttamaan asiakasta löytämään itse vastaukset niihin kysymyksiin, mihin hän etsii vastauksia. Sillä enhän minä niitä vastauksia voi mitenkään tietää!

    Ajattelisin siis, että itsestään olisi tärkeää tunnistaa säälin ja empatian ero. Jossain määrin karaistumista varmaankin tapahtuu, ehkä hyväkin ettei raskaimmissa työtehtävissä ota asiakkaidensa ongelmia sydämelleen niin, että ne vaivaavat vapaa-aikanakin. Joku voisi sanoa, että raskaimmissa töissä psykologin työ vaatii itsensä etäännyttämiskykyä. Mutta toisaalta myös tarvittaessa empatiakykyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun sanoit, että on tärkeää ymmärtää säälin ja empatian ero, ymmärsin että pidät sääliä jotenkin negatiivisena. Itse taas koen että sekin on positiivinen asia normioloissa (eli siis ei välttis psykologin työssä vaan arkena ihmissuhteissa). Siinä missä empatia on toisen tunteiden myötäelämistä, mielestäni sääli on osittain samaa. Ite pidän sitä sellaisena, että ymmärtää että toisella on vaikeaa ja on toisen puolesta pahoillaan tilanteesta. Eri asia tietenkin, jos se tarkoitetaan "olet säälittävä"-tyylillä :D

      Poista
    2. Oon edelleen anonyymi 2.22, äskeisen viestin kirjoittaja. Kun mietin vielä lisää tota säälijuttua niin taisinkin tajuta mitä tarkoitit. Eihän asiakkaalle ei ole mitään apua siitä, jos psykologi surkuttelee tilannetta yhdessä hänen kanssaan, jotenkin eka ajattelin et se ois vaa ystävällistä tai jotain mut oon tosi väsyny ni ei ajattelu toimi ihan kunnolla :D Mut onko psykologin työn kannalta huono asia, jos säälii asiakasta ilmaisematta sitä ulospäin mitenkään? Sehän voisi motivoida yrittämään auttaa entistä enemmän :)

      Poista
    3. Ihan totta voi olla, että esim. ystäväpiirissä on välillä ihan paikallaan ilmaista sääliä ystävälle, niin tämä kokee toisten ymmärtävän hänellä olevan huono olo ja tilanne. Silloin ei tarkoituksena välttämättä ole tukea toista vielä tästä huonosta olosta pois, vaan se on lähinnä sen huonon olon hyväksymistä ja kuulemista.

      Onhan psykologinkin tärkeää ensin antaa tunne siitä, että huono olo kuullaan. Koen kuitenkin, että sääliin liittyy sellainen aspekti, että itse kokee olevansa paremmassa jamassa kuin mitä toinen on, se siis ei ole tasavertainen tunne niinkuin empatia on. Tästä esimerkkinä vaikkapa sellainen, että aika monesti vielä nykyäänkin pyörätuolissa olevat ihmiset kohtaavat ihmisiltä ihan hyvää hyvyyttä tarkoitettua sääliä. Heitä tuppaudutaan väkisin auttamaan tai ei käsitetä sitä, että he itse voivat kokea elämänsä hyväksi ja olla kykeneviä vaikka mihin. Tälläisen voi kokea alentavana ja epätasa-arvoisena.

      Psykologilta apua hakemaan tullut asiakas tietenkin kaipaa apua psykologilta, mutta mielestäni tärkeää on se, ettei psykologi tee itsestään ns. ylihahmoa tai jotakin mystistä gurua, vaan tilanne on aina sen verran tasavertainen, että asiakas itse voimaantuu tunnistamaan oman kykenevyytensä.

      Mielenkiintoinen kysymys kyllä tämä sääli, että miten sen eri ihmiset hahmottavat. En välttämättä koe niin, että sääli motivoisi auttamaan paremmin, sillä se mielestäni motivoi enemmänkin auttamaan sen mukaan mitä itse ajattelee ja miten itse näkee toisen tilanteen, ei sen mukaan mitä asiakas tarvitsee. On eri asia haluta auttaa saadakseen olla auttaja kuin auttaa sen mukaan mitä toinen tarvitsee. Mutta voi olla, että paljon tässä on kyse myös siitä miten säälin kukakin kokee.

      Poista
    4. Jatkan vielä, kun jäin miettimään tilannetta, jossa voisin itse tavallisessa elämässä tuntea sääliä. Tuli mieleen sellainen, että jos näen jonkun istuvan yksin jossakin missä muut ovat yhdessä. Kyllähän säälin tunteminen silloin ajaa ihan hyvään tekoon, jos hänen luokseen menee kysymään, josko hän tulisi mukaan johonkin juttuun. Ei välttämättä ole kuitenkaan kiva juttu, jos asenteestani paistaisi läpi, että pyydän häntä siksi, että säälin häntä. Enhän voi tietää, jos hän vaikkapa haluaa olla yksin. Voin vain mennä kysymään, jos hän sattuisi haluamaan tulla mukaan, en ns. pelastamaan häntä. Mutta jos en tuntisi sääliä, en välttämättä menisi kysymään häntä mukaan! Eli säälikin on paikallaan.

      Sitten jos ajattelen tätä siitä näkökulmasta, että olisin psykologi, niin haluaisin löytää sellaisia keinoja, millä voisin tukea häntä löytämään itselleen sopivan keinon lähestyä ihmisiä (jos hän tässä siis kokee olevan ongelmaa). Empatian kautta voisin samaistua siihen, että ymmärrän miten vaikeaa hänellä on lähestyä ihmisiä ja miltä se tuntuu. Aikaa ei siinä oikeastaan jäisi säälille tai surkuttelulle, kun empatian ja samaistumisen kautta asiasta tulee enemmän ymmärrettävä myös itselle. Tilanne ei enää näyttäydy niin surkeana, vaan realistisena kokemuksena, jossa olevaa ongelmaa yritetään yhdessä ratkaista. Jotenkin näin kokisin tämän asian. :)

      Poista
    5. Tosi järkevän tuntuisia ajatuksia sulla :) kiitos hyvistä vastauksista. Oon siis se, joka aluksi otti tän empatia-/sääliaiheen puheeks. Enää en niin murehdi, että jotenkin tarttis tolla alalla olla tunnetasolla etäinen tai kokonaan karaistunut, ja tää oli oikeesti sellanen asia, minkä takia vakavissani harkitsin luopuvani haaveesta opiskella psykologiaa, kun mietin olenko sittenkään sopiva alalle (vaikken psykologiksi aiokaan vaan opettajaksi, mutta käsitelläänhän opiskellesakin kaikenlaisia tapauksia varmaan). Mutta onhan siitä empatiasta tosiaan hyötyä toisen tilanteen ja näkökulman ymmärtämisessä, kunhan osaa olla murehtimatta töissä kuultuja juttuja läpi kaiken vapaa-ajan ja oman elämän. Tossa mulla tuleekin sit olemaan työskentelemistä, etten jää niitä liiaksi harmittelemaan, mutta eiköhän se onnistu kuitenkin.

      Poista
  8. Mäkin ajattelin nyt vielä vähän (ehkä myöhässä) kommentoida tätä. :) Oon ollut superkiireinen, niin siksi on vastailut vähän jääneet!

    Meille on kyllä korostettu empaattista otetta työskentelyyn, ainakin sen tähän mennessä olleen ammattikäytäntökurssin perusteella. Mä ainakin näkisin niin, että yhteistyösuhde voi jäädä etäiseksi kliinisessä työssä jos asiakkaaseen ei pysty suhtautumaan empaattisesti. Toki liika myötäeläminen varmasti vaikeuttaa työn ja vapaa-ajan erottelua ja aiheuttaa unettomia öitä jos asiakkaiden tilanteita jää hirveästi vatvomaan työpäivän jälkeen. Tää on kuitenkin mun nähdäkseni sellainen asia mihin oppii sitä työtä tekemällä ja työnohjausta on aina tarjolla. :) Mun mielestä "onpas mielenkiintoinen tapaus" ja empatia eivät sulje toisiaan pois. Vielä vähän tuohon sääli-asiaan, että mä näen ite säälin sellaisena surkutteluna, että tilanteelle ei voisi tehdä mitään. Toki alussa voi tulla säälin tunteita ja se on ihan ok jos tunnistaa ne ja osaa valjastaa ne mielummin empatiaan. :) Kaikki tunteet on myös psykologilla sallittuja ja niistä saa ja on hyvä puhua työkavereiden ja työnohjaajan kanssa! Yksin ei tarvitse missään nimessä jäädä.

    Mun mielestä "karaistuminen" on myös tärkeää varsinkin jos työskentelee jollain rankalla sovellusalalla, kuten rikollisten tai vakavasta mielenterveydenhäiriöstä kärsivien kanssa. Tämäkin varmasti tapahtuu ajan myötä ja voin ainakin itse kuvitella olevani suoraan sanottuna ensin kauhuissani kaikista niistä jutuista, mitä tulee työelämässä kuulemaan jos oikeuspsykologian alalle pääsen töihin. Kukaan opiskelija ei kuitenkaan ole yliopistoon tullessaan valmis psykologipaketti, vaan näitä asioita opetellaan yhdessä. :) Kuten aloittaja itse jo vihjasikin, niin ihmisiä on erilaisia ja niin on myös asiakkaita. Meille on ainakin korostettu opinnoissa, että psykologien erilaisuus on vaan hyvästä juuri erilaisten asiakkaiden takia, koska kaikille asiakkaille ei välttämättä sovi empaattinen työote tai vastaavasti he kaipaavat enemmän hyväksyntää ja myötäelämistä kuin muut. En siis todellakaan usko, että sun "liika" empaattisuus on mitenkään ainakaan tässä vaiheessa haitaksi ja ammattiin kasvaminen vaatii omien tunteiden tunnistamista ja niiden käsittelyä. Eiköhän sitä opintojen ja harjoittelun sekä työelämän alun aikana opi, että mikä on itselle hyvä toiminta- ja suhtautumistapa. Ei siis muuta kuin tervetuloa joukkoon! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sullekin Embe vastauksesta :) ihana kuulla, että empaattista otetta jopa korostetaan. Ja hyvin sanottu, että ammattiin kasvaa, eli eihän heti tarvitse olla ominaisuuksiltaan täysin sopiva. Tavallaan itse en haluaisi karaistua kauheasti, ainakaan niin että se muuttaisi minua oman ajan ihmissuhteissa, mutta koska en aiokaan psykologiksi vaan opettajaksi niin enköhän pärjää. Se, että kuulee kirjallisuudessa, luennoilla tai opiskelijatovereilta tällaisista esimerkkitapauksista ongelmineen ei kuitenkaan vaikuta niin voimakkaasti, kuin henkilökohtainen asiakas-psykologisuhde. Ja eihän sitä tiedä vaikka kestäisinkin psykologina, en sitä mitenkään mahdottomana pidä ja aion toistaiseksi pitää kaikki alan työskentelymahdollisuudet avoimina, vaikka opettaminen onkin ollut haaveena jo kymmenen vuotta :) Eli olen joukkoon tulossa, kunhan selätän pääsykokeen (tällä kertaa en tainnut), kiitos vain ;) Tosiaan pääsin eroon siitä epäröinnistä onko psyka mulle sopiva ala, onneksi otin puheeksi täällä kun olin miettinyt tätä jo muutaman kuukauden. Kiva saada kuulla alan ihmisten näkökulmasta pohdintaa aiheesta :)

      Poista
  9. Ihanaa, opiskelupaikka irtosi vihdoin!! Kolmas kerta se toden sanoo :-) Pääsin maisterivaiheeseen, tein kandin aikoinani ulkomailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori, tämä tuli väärään ketjuun!

      Poista
  10. Hei. Mielenkiintoinen kirjoitus. Omasta mielestäni ihmisen auttaminen paremmille raiteille lähtee ensisijaisesti tämän ihmisen tilanteen, tunteiden ja aiemman elämän ymmärtämisestä. Mitkä asiat ovat henkilölle tärkeitä? Mitkä asiat ovat vaikuttaneet henkilön ajatusmaailman kehitykseen? Haluaako henkilö muuttaa asioita? Osaako henkilö hyväksyä vastoinkäymisiä?

    Tämä vie varmasti aikaa ja olisi paras suorittaa tietyin väliajoin, mutta loppuviimeksi henkilön itsensä tulee haluta tehdä muutos.

    Tapauksen motiivi jäi epäselväksi koska henkilö ei muista tapahtumasta mitään, mutta olisi mielenkiintoista jos henkilö päättäisi tarkastella omaa tilannettaan, esimerkiksi kirjoittamalla elämäkerran, rehellisesti omasta näkökulmastaan, näiden 9.5 vuoden aikana.

    VastaaPoista

Kommentit ja muu keskustelu tervetullutta! Ehdotuksia, ideoita, risuja, ruusuja, mitä tahansa. :)