Millainen on hyvä psykologi?

Otsikon kysymystä oon miettinyt aika paljon viime aikoina. Valmistuminen lähestyy uhkaavaa (mutta jännittävää!) vauhtia ja perustutkintovuosia on enemmän takana kuin edessä. Nyt kun luentokurssit ovat vaihtuneet käytännön taitojen harjoitteluun ammattikäytännön kursseilla, niin joutuu aika paljon pohtimaan myös itseään ja omaa tapaansa toimia ja reagoida. Psykologian opiskelu tuntuu välillä olevan tosi paljon myös itsetutkiskelua. Älkää nyt käsittäkö väärin, ei koulutukseen oikeasti hae sellaisia ihmisiä, jotka tulevat sinne työstämään omia ongelmiaan, vaikka suomi24-palstalla niin välillä keskustellaankin! Sitä vaan opiskellessa tuppaa välillä törmäämään uusiin puoliin itsessään tai ehkä enemmän sellaisiin, joita ei ole aikaisemmin tullut juuri miettineeksi. Nämä uudet oivallukset itsestä voi taas johtaa ajattelemaan sitä, että tuleeko minusta hyvä psykologi.

Kuva täältä

Esimerkiksi mulle tämä syksy on ollut varsinaista itsereflektion aikaa. Valehtelisin jos väittäisin, että syksy meni ihan hyvillä mielin, ongelmitta ja rennosti. Päinvastoin, olin marras-joulukuussa uupuneempi kuin koskaan, kohtasin työssäni välillä ylitsepääsemättömiltä tuntuvia ongelmia ja pohdin paljon sitä, että olenko oikeasti millään lailla pätevä siinä mitä teen. Nämä aiheet liittyvät aika paljon siihen, mitä kirjoitin aiemmin epävarmuuden sietämisestä psykologin työssä. Erityisesti tuo uupuminen vaivasi mua aika paljon, koska miten voisin itse auttaa ihmisiä, joilla on haasteita jos en saa pidettyä edes omia asioitani kasassa (en siis elä niinkuin saarnaan vai miten se meni)? Erityisesti ammattikäytännön kursseilla on joutunut kohtaamaan ja hyväksymään aika paljon omia kehittämiskohteitaan, mikä on tietysti hyvä, että voi jatkuvasti kehittää omaa osaamistaan matkalla kohti asiantuntijuutta. On ollut myös tosi opettavaista ja rohkaisevaa huomata, että on kuitenkin selvinnyt (melko) kunnialla eteentulleista haasteista ja se motivoi suuntaamaan kohti uusia tavoitteita.

Note to self (kuva täältä)

Anyway, tän syksyn aikana on kuitenkin tullut vielä selkeämmäksi se, ettei ole olemassa mitään ideaalipsykologin muottia, johon meitä koulutuksessa koitetaan muokata sopiviksi. Työssä käytetään kuitenkin niin paljon omaa persoonaa hyväksi ja kyllähän se nyt näkyisi asiakkaalle jos yrittäisi esittää muuta kuin on! Niin kauan kun asiakas ei kärsi sun tavasta toimia, niin kaikki on ok. Haasteellisempaa on kuitenkin se, että miten käyttää omaa persoonaansa työkaluna niin, että asiakas jotenkin hyötyy siitä? Tähän mä en osaa vielä itsekään vastata ja toivon, että siihen tulee selvyyttä kurssien ja viimeistään harjoittelun myötä. On kuitenkin ollut ihanaa ja helpottavaa kuulla opettajilta ja ammattilaisilta, että mokailla saa ja kaikki mokailevat välillä - ihmisiä tässä kuitenkin ollaan. Tää onkin mun mielestä tosi tärkeä oppi, että ei meidän psykologien tarvitse olla mitään hyvinvoinnin ruumiillistumia ja esikuvia vaan sitä voi oikeasti olla itselleen armollinen siinä suhteessa. Mä joudun tekemään vielä aika paljon töitä sen eteen, että antaisin itseni olla jotenkin vaillinainen. Nyt sitä kuitenkin tunnistaa omat kehittämiskohteensa ja oman jaksamisensa riskit paljon paremmin, esim. mun on edelleen tosi vaikea sanoa ei ja en osaa laittaa omaa jaksamista/hyvinvointia aina etusijalle. Tässä ammatissa on kuitenkin tärkeää tunnistaa myös omat rajansa.

Kuva täältä

Kuva täältä

Mä oon tosi iloinen siitä, että meillä on koulutuksessa korostettu sitä, että ei ole olemassa yksiselitteistä hyvän psykologin määritelmää. Usein puhutaan siitä, että koska on erilaisia asiakkaita, tulisi olla myös erilaisia psykologeja. Meidän (tulevien) ammattilaisten tehtävä olisi kuitenkin osata pelata omalla persoonallaan asiakkaan hyväksi ja olla empaattisia sekä joustavia/mukautuvia omat rajansa tunnistaen. Tärkeintä mun mielestä on loppujen lopuksi se, että hyväksytään toinen (ja oma itsensä!) inhimillisine virheineen ja ollaan aidosti läsnä kuunnellen, mitä toisella on sanottavana. Nämä ainakin ovat sellaisia tavoitteita, joihin haluan itse pyrkiä. Loppujen lopuksi varsinaiset ammatilliset taidot kehittyvät vain harjoittelemalla, joten vaikka harjoittelu tuntuu nyt hirveän pelottavalta möykyltä tulevaisuudessa, niin odotan sitä kuitenkin innoissani avoimin mielin. Kyllä mä oon löytänyt oman alani. :)

Kuva täältä

Pohtivin terveisin,

Embe

Ps. Haluan vielä (taas) kiittää teitä kaikkia lukijoita siitä, että ootte jaksaneet seurata ja kommentoida tätä mun matkaa. :) Uskomatonta, että siitä on nyt 3,5 vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen postaukseni enkä voinut kuvitellakaan, että mihin seikkailuun sitä oikein päätyikään! Kiitos siis teille. <3 Blogilla on nyt myös oma sähköpostiosoite, joka löytyy tuosta sivupalkista, joten laittakaan ihan rohkeasti mulle meiliä psykaan tai pääsykokeisiin liittyen, vastaan niihin mielelläni. :) Tulkaa myös moikkaamaan, kun törmäillään SPOL:n tapahtumissa tai jossain muualla! Ihanaa talvista tammikuuta kaikille. ^.^