"En tiedä" - Epävarmuudesta ja asiantuntijuudesta

Heippa kaikille! Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi pieniä suuria ajatuksia, jotka ovat pyörineet päässä aika usein viime päivinä. Ajatus lähti siitä, kun kirjoittelin Powerpoint-esitystä yhteen lukioon, mihin menen esittelemään psykan opiskelua ensi viikolla. Lukion opo oli pyytänyt kertomaan myös siitä, että mitä psykan opiskelu vaatii. Tätä kysymystä jouduin ihan tosissani pohtimaan jonkin aikaa, se ei ollut ainakaan mulle ihan itsestään selvää, mitä opiskelu (työelämästä puhumattakaan) vaatii.

Ensimmäiseksi luettelin ihan perusjuttuja motivaatiosta, ahkeruudesta, stressin- ja paineensietokyvystä sekä omien vahvuuksien ja kehittämiskohteiden tunnistamisesta. Lisäksi mainitsin, että pitäisi olla sinut itsensä kanssa. Tämän jälkeen mietin vähän aikaa, että onko psykassa jotakin sellaista "erityispiirrettä", mikä saattaa tulla yllätyksenä. Ajattelin pääsykokeita ja todennäköisyyksiä - sitä, että kaikessa on kyse vain jonkin ilmiön todennäköisyydestä. Johtopäätöksiin kirjasin aina pääsykokeissa, että "5 % riskitasolla voidaan sanoa, että...". Koko ajan on kulkenut mukana ajatus siitä, että aina on mahdollisuus tehdä väärä johtopäätös.

Mulla on ainakin sellainen mielikuva, että psykologeja kritisoidaan semmoisesta jahkailusta ja "toisaalta-toisaalta" meiningistä. Ehkä tän takia psykologeja on liian vähän yhteiskunnallisessa keskustelussa mukana, koska emme osaa antaa suoria ja yksiselitteisiä vastauksia oikeastaan mihinkään. Mun mielestä psykan haaste onkin siinä, että pitää sietää epävarmuutta.

Juttelin tästä meidän neuropsykan ammattikäytöntö -kurssin opettajan kanssa. Hänestä se on suuri oivallus ja iso askel ammatti-identiteetin kehittymisessä, että oppii sietämään epävarmuutta. Esimerksi lausuntoa kirjoittaessa ei voida mennä sanomaan, että asiakkaan ongelma/oire X johtuu syystä Y. Ihminen ja mieli on loppujen lopuksi niin monimutkainen kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Voidaan vain sanoa, että todennäköisesti tekijät A, B ja C ovat altistaneet oireille X, Y ja Z. Ja jälleen kaikki palautuu tilastotieteeseen ja todennäköisyyksiin. Varmasti tilasto-opiskelijat painivat saman epävarmuuden kanssa!

Mun mielestä asiantuntijuus kuitenkin tulee siitä epävarmuuden sietämisestä ja omien rajojensa tunnistamisesta. Oikeuspsykan opettajani sanoi viime keväänä kurssilla erittäin osuvasti: "Asiantuntijuutta on se, että osaa sano 'en tiedä'.". Mulla on jäänyt tämä lause jyskyttämään takaraivoon. Mun mielestä äärettömän osuvasti kiteytetty koko asiantuntijuuden käsite - ei teeskentele tietävänsä jostakin asiasta tarpeeksi antaakseen helppoja vastauksia, vaan myöntää oman tietämyksensä rajallisuuden. Psykologia onkin siitä mielenkiintoinen ala, että aina löytyy kehittämiskohteita ja aina oppii uutta. Ei sitä turhaan puhuta elinikäisestä oppimisesta!

Itse en koe olevani vielä asiantuntija. Varsinkin, kun keskustelen ei-psykalaisten kanssa, tuntuu usein, että en tiedä oikeastaan mitään, koska en voi antaa vain yhtä "totuutta" ja helppoja vastauksia. Olen kuitenkin ottanut melkoisen harppauksen asiantuntijaksi kehittymisen tiellä ja opettelen epävarmuuden sietämistä. Psykologeilla on ihailtava sitkeys tutkia asioita perin pohjin ennen kuin sanovat asiasta oikeastaan mitään. Toisaalta (hehe), asiantuntijuutta on mun mielestä myös se, että osaa tehdä riittävän hyviä päätöksiä ja antaa vastauksia myös rajallisen tietomäärän perusteella. Tärkeintä on kuitenkin olla rehellinen itselleen ja muille omasta "keskeneräisyydestään", koska en usko, että kukaan voi tutkia ja tonkia asioita niin kauan, että löytäisi yksiselitteisen vastauksia. Tai en tiedä vaikka voisikin, mutta se vaikuttaa psykologiassa epätodennäköiseltä.


Ammatti-identiteettiään ja asiantuntijuuttaan hiljalleen rakentaen,
Embe