Loneliness

Oli pakko tulla kirjoittamaan vaihteeksi tällainen avautumispostaus. Mua on nyt jo alkanu pääsykokeet hermostuttaa siinä määrin, että tuntuu kuin hermot menis entistä helpommin. Hirvittää ajatus siitä, jos tästäkin keväästä tulee samanlainen kuin edellisestä. Vaikuttaa siltä, että mulle on iskenyt taas stressi päälle ja se ei ota laantuakseen ennen kuin pääsykokeet on ohi. Ja toi stressi on tuonu mukanaan sen, etten jaksa mitään. En haluis mennä töihin, en haluis laskea, en haluis tehdä oikeastaan yhtään mitään. Haluisin vaan löllyä ja syödä ja pelata aivot nollilla xboxia. Kuitenkin mulla on vielä neljä avoimen kurssia edessä ennen pääsykokeita ja nytkin äiti varas mulle seuraavan tenttikirjan Helsingistä. Thank god, kurssissa on vain yksi kirja.

Mä en kauheesti viitti ulista mun kavereille näistä pääsykoejutuista, kun tuntuu ettei ne oikeen käsitä sitä. Kun kaikki kaverit opiskelee, niin tuntee ittensä ihan luuseriks, vaikka välillä tuntuu, että opiskelen enemmän kuin ne. En sitten tiedä johtuuko se siitä, että ne pääsi melkein heittämällä sisään ja mun täytyy oikeesti tapella kynsin hampain siitä sisäänpääsystä. Mua masentaa erityisesti se, että mulla ei oo ketään sellaista tarpeeks läheistä kaveria kenelle voisin mennä parkumaan tätä stressiä. Voisin kyllä puhua jo koulussa oleville, mutta sieltä tulee vain, että "Embe, olet psykoosissa. Pidä lomaa, ettei kohta taas burn out kolkuttele". Mut mä en voi pitää lomaa! Mä oon sallinu itelleni lomailun vasta sitten, kun pääsykokeet on ohi. Puhuttiin meinaan kavereiden kanssa, että lähettäis ulkomaille mun pääsykokeiden jälkeen. Vähän on vielä ristiriitaista minne mentäis, kun mä haluaisin sellaisen rannalla-makaamisloman ja muut haluaa kaikkea muuta kulttuurista lasketteluun ja shoppailuun. Onneks mua odottaa huhtikuussa kuukauden poissaolo töistä. Pitäis vaan koittaa jaksaa painaa sinne asti, vaikka mulla on nyt vähemmän vuoroja kuin ennen joulua.

Mua pelottaa ihan käsittämättömästi se, että jos en pääsekään sisään. Sit varmaan masennun ja makaan kolme kuukautta sängyssä. Vaikka mulla syksystä oli tosi itsevarma fiilis, niin jotenkin se on alkanut hiipua ja oon alkanu ajattelee, että mitä jos... Voin jo kuvitella sen tunteen, kun yliopistohaussa taas hyppii sana HYLÄTTY silmille ja postissa tulee se inhottava ohut kirjekuori. Ja nää angstifiilikset vie mun voimat lukemisesta. Nytkin pitäis tehdä matikan läksyt huomiseksi ja laskea regressio loppuun, mutta silti poraan täällä. Mä en tajua, miten joku kouluun hakeminen voi olla psyykkisesti näin rankka prosessi. Tuntuu siltä, että olis ihan yksin tän homman kanssa, kun märehdin päivät yksin kotona ja sitten valun töihin, missä ei heru ymmärrystä vaan lähinnä kummastelua. Mun kaikki psykatoverit on vielä lähinnä virtuaalisia, enkä pääse käymään Helsingissä niin usein kuin haluaisin tai aikataulut on muuten vaikea sovittaa. Avoimessakaan en oikeastaan puhu hakuprosessista sen syvällisemmin, matikkaa lasketaan ja kirjoja luetaan. En mä haluais alkaa siellä avautuu tuntemattomille ihmisille, kuinka mä tunnen olevani yksin ja hukassa näiden tuntemusten kanssa (ja silti avaudun täällä kaikille). Ehkä mä nyt kuitenkin koitan kerätä itteni ja tarttua laskimeen suihkun jälkeen. Taidanpa napata kissankin tosta kainaloon.

Tää ei siis ollut mikään luovutuksen alkusoitto, ei todellakaan! Mulla on nyt vaan tällainen päivä tänään, näin yöllä tyhmiä uniakin. Toivottavasti huomenna on jo parempi ja olo lähentelis voittajafiilistä.

Päättäväisyydellä,
Embe

 Ps. Help needed: 8/18 ja 9/4