Entä jos pääsenkin?

Viime kerralla kirjoittelin siitä, että mitä jos en pääsekään. Ajattelin tänään, että oon pohtinut sitä vaihtoehtoa liikaa! Nyt onkin siis korkea aika kääntää ajatukset onnistumista kohti.

Jos postiin kolahtaa heinäkuussa paksu kirje, joka sisältää onnen toivotuksia opiskelupaikan saamisesta Helsinkiin, mulla on suunnitelmissa tietenkin muutto vieraalle paikkakunnalle, kunhan pääsen mun riemusta yli (huom! tämä vaihe vie aikaa). Kuten joskus aikaisemmin sanoin, oon välillä pienessä mielessäni pyöritellyt ajatusta sisäänpääsystä ja se tuntuisi jotenkin ihmeelliseltä. En ees osaa selittää miltä. Eräs lukija kertoi suurinpiirtein halailevansa ja pussailevansa vastaantulijoita saatuaan opiskelupaikan. Voi olla, että mun fiilikset olis just sellaiset. Töissä olisin kaikkein ilkeimmällekin asiakkaalle pelkkää hymyä ja meillä ei tarvittais enää lamppuja, kun mun onni loistais niin kirkkaasti (olipas kliseistä). Jotenkin on vaikea kuvitella koko tapahtumaa, kun on suunnannut kaiken energian vain pyrkimiseen ja yrittämiseen. Puhuttiin kurssikaverin kanssa viime viikolla, että pääsykokeiden jälkeen on varmaan tosi tyhjä olo. Mitä mulla sitten on? Tietenkin pitää vielä käydä yksi avoimen kurssi, mutta tuntuu ajatuksena oudolta, ettei tarvisi enää laskea.

Muuton kyljessä tulee tarve etsiä itselleen uusi työpaikka, jotta voisin kahmia kaikkea kivaa kirjallisuutta ja muuta mukavaa opiskeluaikana. Mulla on tästä hyvä fiilis, mun pomo antaa mulle suositukset ja auttaa mut eteenpäin samaan paikkaan toisella paikkakunnalla. Hieman stressaavaa on se, että kaikki nää suuret muutokset tulee samaan aikaan. Onneks oon kuitenkin saanut joitakin uusia tuttavuuksia pääkaupunkiseudulta, etten maalaisjunttina ole ihan hukassa siellä.

Oon maininnut myös aikaisemmin siitä, että aion hankkia toisen tatuoinnin, saatuani opiskelupaikan. Tämän olisi tarkoitus olla muistutus siitä käsittämättömästä uurastuksesta paikkani eteen, jota en aikaisemmin voinut kuvitellekaan tekeväni. Jännästi sitä mieli muuttuu.

Tänään yksi työkaveri kysyi töissä, että uskonko pääseväni tällä kertaa sisään. Jouduin miettimään vastausta hetken, vaikka jostain mielen syövereistä kimposi salamana ajatus, että totta kai! Selitin kuitenkin, että uskon, että mulla on nyt paremmat mahikset, HoloPulkkikin on kulutettu loppuun. Sen verran haluaisin siitä regressiokappaleesta kysyä, että onko hyödyllistä alkaa etsimään ja laskemaan toisen asteen malleja jollain tietokoneohjelmalla? Mun mielestä siinä kappaleessa oli tosi monta sellaista tehtävää, mitkä eivät käsitelleet ns. perusregressiota, jota mun käsittääkseni pääsykokeessa vaaditaan (PSST, Teppo! Tehtävä 7 tuottaa väärän tuloksen, mikä avuksi?)

Uskaltauduin viikonloppuna tutkimaan viime vuoden pääsykoetta ja aloin laskemaan sitä uudelleen. Syynäsin psykatoverin kanssa mun viime vuoden virheitä, enkä oo varma pitäiskö itkeä vai nauraa. Ajattelin ensin, että en edes kehtaa mainita niitä täällä, kun ne on suht noloja. Päädyin kuitenkin nolouteni jakamiseen, koska blogini perustuu rehellisyyteen. Mulla oli siellä aivan naurettavia kaavavirheitä ja tämä on häpeän huippu: tehtävänannossa pyydettiin laskemaan Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin ja tää älykkö ei ymmärtänyt, että muuttujien saamat arvot pitää laittaa JÄRJESTYKSEEN. Olin ihan tyytyväisenä vain kopioinut arvoja. Kas kummaa, kun en päässyt sisään. Voinkin varmaan viettää viikon-pari jossain kaivossa häpeämässä itseäni? Onneksi virheistä oppii. Nyt ainakin muistan aina laittaa ne järjestysnumerot!

Sain tänään lainaksi kirjan nimeltä Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Voin suositella lämpimästi, ellen suorastaan kuumasti. Aivan tajuttoman hyvin kirjoitettu neurologisista häiriöistä sillä tavalla, että kuka tahansa pystyy ymmärtämään käsiteltävän asian. Kirjoittaja on kuuluisa neurologi, joka kertoo potilaidensa tarinoita, käsittelee heitä yksilöinä ja kuvailee heidän käytöstään. Anteeksi hehkutus, mutta kirja on mieletön. Tää mun postaus lähentelee jo romaania...

Nyt pitäisi vielä laskea laskuharjoitukset (hyi kun kello on paljon) ja mahdollisesti ahmia vielä kirjaa. Mulla on tällä hetkellä vahva tunne sisäänpääsystä, en kyl osaa sanoa, mistä se kumpuaa. Se on jotain, mitä oon halunnut niin palavasti ja niin kauan, että pakko sen on toteutua - toivottavasti tänä vuonna.

Ps. Oon melko hämmentynyt siitä, että tänä vuonna mä oon osannu auttaa muita joissakin tehtävissä! Aivan mieletöntä ja outoa. Viime vuonna mä olin se, joka tarvitsi apua, mutta harvemmin uskalsi kysyä sitä. Nyt oon oppinut, että pitää kysyä ja selvittää. Sillä pääsee paljon pidemmälle kuin märehtimällä yksin yöllä yhtälöitä.


Päättäväisyydellä,
Embe